Tammikuussa tosiaan tultiin takaisin kotiin Espanjaan ja siitä se arki alkoi taas rullata tuttuun vanhaan tapaan. Mies jäi vauvan kanssa kotiin ja me isompien poikien kanssa töihin ja kouluun. Keskimmäisen kommentti kotiovesta sisään tultua oli, että onhan täälläkin ihan kivaa kun tänne asti päästiin. Ne fiilikset kun oli loppuvuodesta mitä oli, kuka milloinkin halusi jäädä Suomeen asumaan. Ja niin me ollaan muutkin viihdytty, vaikka alkuvuosi olikin tosi sateista. Ja niin on muuten taas nytkin!! Yöllä alkoi kunnon sade ukkosen kanssa ja aamupäivälläkin vielä ukosti ja salamoi. Joten olen ollut aamusta saakka pyjama päällä, eihän sitä enää tarvi vaihtaa kun sänky jo kutsuu. On vaan outoa, että vielä jaksaa sataa näin huhtikuun puolivälin jälkeen, saisi se kesäinen ilma jo tulla!! Olin vauvan kanssa tällä viikolla Suomessa, kävin koulutuksessa ja meillä oli aivan mahtava tuuri ilmojen suhteen!!! Lunta ei ollut enää missään teillä ja aurinko paistoi melkein joka päivä. Oli ihana käydä siellä ja tavata muutamaa kaveria ja yhden kaverin uutta vauvaa ja kuulla ihania uutisia, joskin myös tosi surullisiakin. Actionia riitti joka päivälle koulutuksen jälkeen ja tietty se, että vauva oli mukana, toi oman jännitysmomenttinsa matkaan, mutta kaverin aivan superhyvässä hoidossa kaikki meni loistavasti ja poitsu nautti.

Koulutus oli myös antoisa, nyt on pää toteutuskelpoisia suunnitelmia täynnä. Jännä, miten tuollainen lyhyt kahden päivän koulutus voi aktivoida ja saa jotenkin uutta virtaa ja voimaa omaan työhönsä. Kai sitä on niin omien rutiiniensa orja, ettei siinä leipätyön ohessa ehdi ja jaksa miettiä uusia toteutustapoja, mutta kiva, että välillä pääsee Suomeen hakemaan tuota antia.

Lennot meni ihmeen hyvin sekä Helsinkiin että takaisin päin. Menomatkalla tuttavani sattui samalle lennolle ja autteli kentällä, ilman häntä olisi voinut olla pieni paniikki. Onneksi myös koneeseen sattunut vierustoveri oli auttavainen, joten matka meni sujuvasti. Ja kun kyseessä oli yölento, niin tunnin lentämisen jälkeen vauva nukahtikin. Takaisin tullessa kentälle menevässä taksissa kuski alkoi kysellä, olenko katsonut uutisia ja arvelin, että siellä on joku lakko. Kuski kertoi sitten tulivuoren purkautumisesta ja Euroopan lentoja peruuntuneen. Mutta onneksi meidän lento lähti aikataulun mukaan. Oli vaan noloa, kun en tiennyt asiasta mitään. Kaverin kanssa oltiin edellisenä iltana syömässä vauvojen kanssa ja sitten kävin vielä kälyni ja entisen naapurini luona, joten ei siinä hässäkässä ehtinyt telkkaria avata. Lähtöaamuna taas heräiltiin kaverin luona vauvojen aikataulun myötä ja puuhailtiin rauhassa sitä sun tätä ja pakkailin, eikä meille tosiaan tullut mieleen avata radiota tai telkkaria. Mutta onneksi sitten kaikki kävi parhain päin, koska meidän kone ei sitten enää päässyt lähtemään takaisin Helsinkiin, kun kenttä suljettiin puolelta öin.

Tässä kuva aurinkoisesta vauvasta aurinkoisena helmikuun päivänä:

Pojat on ainakin viihtyneet, kaikin puolin. Kavereita on tosi paljon ja pojat hengailee ja liikkuu vaikka missä keskenään, eilen vanhin kävi yksin bussilla Kannelmäessä kaverin luona ja huomenna on lähdössä Nummelaan yökylään bussilla. Kamala miten nopeesti aika on mennyt ja isoja pojat jo on! Huomenna hänelle pidetään luokassa läksiäisiä nyyttäreiden ja pelien merkeissä. Tosi kivasti ajateltu opelta. Keskimmäiselle tätä kunniaa ei suotu, ei taida olla oman opensa suosikkeja... viimeksi tänään toi kotiin jälki-istuntolapun... taas vaihteeksi. Oli kiusannut 6-luokan tyttöjä ja myös oman luokan poikaa. Alkusyksy oli tosi hurjaa, sitten poika rauhoittui ja nyt taas, saa nähdä mikä on käyttäytymisnumero...

Tänään on poikien joulujuhla koulussa, keskimmäisen luokka esiintyy, esikoisen ei kuulemma. Mutta tässä esikoisen hieno taideteos Pablo Picasson tyyliin:

Randy on luisunut lattialla taaksepäin jo noin viikon verran ja nyt nostelee itseään ilmaan niin, että vain varpaat ja kämmenet on maassa. Hän tekee siis sellaisen ison kaaren tai sillan kropallansa. Konttausasentokin on tuttu, mutta liikkeelle siitä lähtö ei olekaan niin helppoa, koska äskettäin hän yritti, mutta molemmat jalat liikkuivat yhtä aikaa ja tuloksena oli tietysti nenilleen meno.

Tänään saatiin kolme rokotusta kerralla, toivotaan ettei tule kauhean kipeäksi, kun on jo muutenkin nuhaa.

Eilen ruuhkabussissa edessäni istui Kotikadun näyttelijä "Partasen Onni" ja mua alkoi huvittaa törmäilyni tänä syksynä kaiken maailman julkimoihin. Aiemmin kaupungilla ollessani hampurilaisella viereisessä pöydässä istui pariskunta, joka alkoi juttelemaan mulle vauvasta ja siinä höpötellessä tämä mies tuli maininneeksi olevansa Suomen nuorin isoisä. Tämän "tittelin" hän oli saanut niinkin vanhana kuin 33-vuotiaana. Itse on tullut isäksi 16-vuotiaana ja tytär oli tullut äidiksi 17-vuotiaana. Hän naureskeli, että oli siinä sitten aika paha mennä sanomaan, että miksi piti aloittaa noin nuorena!! Kirjamessuilla muutama viikko sitten hurjassa ihmisvilinässä multa putosi rattaiden päällä olevasta harsosta pyykkipoika ja sen nipsaisi siihen takaisin itse Maija Vilkkumaa. 

Pari päivää sitten sattui minulle "for the first time"-tilanne. Ajelin autolla ja vaihdoin lyhyempi jonoiselle kaistalle. Suojatien edessä hiljensin, mutta en pysähtynyt kokonaan. Samalla hetkellä huomasin, että viereiseltä kaistalta lähti mustamaija perääni valot vilkkuen. Arvasin, että tulee mun virheen takia mut pysäyttämään. Niinhän siinä sitten kävi. Ensin poliisi kysyi, että puhunko suomea (mun autossa on Espanjan rekkarit) ja sitten hän kysyi, tiedänkö miksi minut pysäytettiin. Kerroin tajunneeni virheeni heti, ja siihen poliisi sanoi, että hyvä kun asia on edes jossain mielen syövereissä. Sen jälkeen puhallutettiin ja tiedusteltiin, kenen auto on ja sitten autopaperit ja ajokortti heille. Kun poliisi toi papereita takaisin, hän sanoi, että siltä osin kaikki ok ja että muuten hän antaisi lapun samantien, mutta mun lieventävänä asianhaarana oli hiljainen ajonopeus ja heillä on toinen tehtävä menossa, joten selviän pelkällä varoituksella. Joten ei muuta kuin hyvät päivän jatkot...

Yleensä olen hyvin tarkka hankinnoissani, varsinkin jos ne ovat vähänkään hintavia, mutta olen alkanut huomata pientä lipsumista omassa käytöksessäni. Tänään kävelin Kampin ostarin läpi bussille ja päätin istahtaa kokeilemaan suoristusrautaa, jolla saa aivan ihania lainekiharoita. Olen nähnyt nämä englantia puhuvat tyypit usein tällä samaisella ständillä, mutten ole ennen jäänyt siihen laitettavaksi. No, tunnin verran taisin istua siinä aivan superkivan tytön käsittelyssä, ensin hiukset sai ihania kiharoita, sain itsekin kokeilla tekoa ja lopulta mulla oli rattaissa suoristusrauta. Hinta oli "pikkuisen" kalliimpi kuin kaupoissa, mutta arvostin sitä, että näin miten laitetta käsitellään, sain itse kokeilla ja vuoden ajan saan käydä varaamassa ajan ja laitattamassa ilmaiseksi erilaisia kiharoita. Koska me ollaan vaan enää loppuvuosi Suomessa, taidan käydä viikoittain... ja sitten taas kesällä, jos ständiä enää on olemassa. Ja pahin kaikesta, ostokseni ei loppuneet tähän, vaan panostin yhtä paljon rahaa kuin rautaan hiuspidennyksiin! Nyt ei muuta kuin laittelemaan hiuksia!!!

Viime kirjoituksesta on jo yli kaksi kuukautta enkä oikein edes muista mitä kaikkea tässä onkaan ollut... Isojen poikien koulu on alkanut ja pojat tykkäävät kyllä. Kavereita on paljon ja muutenkaan koulu ei kuulemma kauheasti poikkea omasta koulusta Espanjassa. Läksyjen tekoon ei kyllä hirveästi panosteta vaan ulkona hengailu kavereiden kanssa vie voiton. Äiti tietty yrittää parantaa tätä tapaa, mutta taitaa olla vaan yritystä! Huomenna on isommalla enkun koe ja vaikealta tuntuu, jostain syystä ei se enkku oikein meinaa mennä pääkoppaan, vaikka espanjastakin saa joskus jotain apua ja vinkkiä. Mutta taitaa olla lapsen mieli vielä sellainen, ettei noin pitkälle menevä järkeily onnistu. Pojat käyvät pari kertaa viikossa painissa, johon papi heitä innostaa ja sparraa. Pojat viihtyvät niin hyvin täällä Suomessa, että haluaisivat muuttaa tänne. Tätä onkin heitelty ilmaan ja mua aika-ajoin ahdistaa kyseinen aihe... Jopa stressiin asti ja olen viettänyt öitäkin tätä pohtien. Mutta pitää vaan uskoa, että ajan kanssa tähän asiaan tulee selvyys ja ratkaisu.

Vauva on jatkanut hurjaa kasvuaan ja on nyt nelikuisena 66 cm pitkä ja 9,2 kg, siis aivan jättiläinen. Mutta ihana sellainen, kultainen pullero jota kukaan ei voi vastustaa. Vuorotellen pussaillaan ja halitaan, ja eilen viimeksi vauvauinnissa äidit hullaantuneina häntä ihailivat. Me ollaan tosiaan aloitettu vauvauinti reilu kuukausi sitten ja nyt Randy on jo sukeltanutkin ja nauttii aivan älyttömästi vedestä. Keväällä "vauvauinti" jatkuu sitten meidän omalla altaalla Espanjassa, kun ollaan oppi haettu täältä. Vauvauinnin lisäksi käyn hänen kanssaan äiti-vauvajumpassa kerran viikossa, mistä valitettavasti ei ole vielä tuloksia näkyvillä mun mahamakkaroissa (täytynee lopettaa karkkien, suklaan ja pullan syönti!). Poitsun päivärytmi on ollut hieman vielä hakusessa, mutta on vakiintunut nyt noin 3 tunnin päikkäreihin, jotka otetaan miten sattuu, yleensä neljässä pätkässä pieninä annoksina. Yöt menevät suht ok, ekan pätkän poitsu nukkuu 3-4 tuntia ja sen jälkeen heräillään suunnilleen tunnin välein. Joka herätyksellä en imetä vaan nyt vauveli on oppinut jo ottamaan tuttiakin ja saattaa nukahtaa siihen heti uudelleen ja jos tutti ei auta ja edellisestä syötöstä on vasta vähän aikaa, heijaan hänet sylissä takaisin uneen. Ihmeen hyvin olen tähän asti jaksanut, vaikka yksin vastaankin yöheräilyistä. Voi olla että pimeä syksy alkaa tässä pikkuhiljaa vaikuttaa omaan jaksamiseenkin ja on ruvettava ottamaan päikkäreitä.

Olen hurahtanut vauvan vaatteisiin ja ostanut niitä sekä uutena että huutonetistä. Pieniksi jääneitäkin on jo kaksi muovikassillista!! Onneksi saan ne eteenpäin venäläisen kaverini siskolle Pietariin. Oikein "pelottaa" mennä kaupoissa vauvan vaateosastolle kun ei ikinä tiedä mitä sieltä lähtee mukaan ;)

Aika on rientänyt hirveätä vauhtia ja on jo elokuu käsillä ja kohta koulutkin alkavat. Heinäkuussa olen tavannut kavereita, pääasiassa kaverit ovat käyneet meillä kylässä. Käytiin myös kummipojan yksivuotissynttäreillä, ollaan oltu Lappeenrannassa mummolassa kahteen otteeseen ja saunottu enon mökillä. Yksi kummitytöistä kävi moikkaamassa meitä ja toista kummityttöä tavattiin puistotreffeillä isommassa porukassa. Ollaan minigolfattu Helsingissä entisten naapureiden kanssa, ollaan shoppailtu Forumissa, Itiksessä ja Kampissa poikien kanssa. Yksi helteinen perjantai vietettiin Kumpulassa maauimalassa, missä pojat pomppivat hyppytorneista kuin vanhat tekijät. Vanhin veljeksistä täytti 10 vuotta, mutta ei vietetty varsinaisia synttäreitä enää. Helsingin kummitäti kävi kahvilla ja Turun kummitädin ja hänen poikansa kanssa vietettiin Lintsillä yksi päivä. Mun täti kutsui meidät ulos syömään pojan synttäreiden kunniaksi ja tarjosi meille maittavat ateriat. Kiitos siitä! Tapasin myös meidän tulevat Espanjan vuokralaiset yhtenä päivänä, tosi ihania ihmisiä. Toivotaan, että viihtyvät meillä! Lappeenrannassa kyläiltiin myös vanhan kämppiksen luona, oli kiva nähdä tosi pitkästä aikaa. Nyt ollaan Jyväskylässä myöskin vanhan kaverin luona kylässä, tultiin eilen ja käytiin rallien pit stop-alueella katselemassa autoja. Kaveri lähti viemään miesporukkaa viimeiseen erikoiskokeeseen metsätaipaleelle, niin näkevät myös autoja tosi vauhdissa. Pojilla on ollut muutenkin älyttömän kivaa täällä kaverin tyttöjen kanssa. Tänään on vielä edessä kotimatka Helsinkiin, toivotaan ettei ruuhkassa.

Vauva on käynyt neuvolassa ja 7 viikon ikäisenä pituus oli 59 cm ja paino 5925 g. Tosi iso (lue pullea) jässikkä. Muuten Randylla ei ole kauheasti vielä säännöllistä rytmiä, vaan syö miten sattuu ja nukkuukin miten sattuu, paitsi öisin ei vaadi seurustelua vaan rauhoittuu tissiin, mitä sitten imeskelläänkin vähän väliä. Mä saan kuitenkin nukuttua siinä ihan hyvin, kun poika on vieressä kainalossa. Tämän viikon torstaina eli vajaa 2 kuisena poika kääntyi sitten kaksi kertaa mahalleen! Saa nähdä jääkö liike jo repertuaariin vai oliko "vahinko".

Naapurit veivät meidät lentokentälle. Kaikki meni hyvin jonottaessa lähtöselvitykseen ja myös itse check-in. Ylipainoa ei ollut kuin 5 kiloa ja vauvan matkustusdokumentista ei sanottu mitään. Turvatarkastuksessa Randylla alkoi olla jo niin kova nälkä, että poika kiljui täyttä kurkkua ja isoveli häntä kanteli parhaansa mukaan, kun yritin selvitä kaikkien veskojen kanssa. Yhtäkkiä laukkuja keräillessäni huomasin, ettei mun käsilaukkua ole missään. Sanoin asiasta hätääntyneenä vartijoille, mutta he eivät tehneet elettäkään hoitaakseen asiaa. Koko henkilökunta seurasi vain vauvaa ja isoveljeä ja antoivat tälle hoito-ohjeita. Sanoin uudelleen, että mun käsilaukku on kadonnut, siellä on passit, lentoliput, kännykkä, lompakko jne. Yksi vartijoista vain sanoi, että onhan heillä kamerat. Kohta hermostuin niin, että kiljuin, että pitääkö mun itse lähteä hakemaan poliisia vai voiko joku auttaa. Silloin yksi miesvartija alkoi selvittää, minkä värinen laukku on jne. Kerroin värit, ja samassa toinen vartija tulee vähän kauempaa ja sanoo: Rouva, eikö tuo olkapäällänne oleva laukku ole se kadonnut laukku? Kyllä mua nolotti, mutta tosiaan käsilaukku roikkui mun omalla olkapäällä... joten siitä selvittiin pelkällä säikähdyksellä.

Tämän jälkeen suunnattiin ensimmäiselle vapaalle penkille imettämään ja käskin isoveljen laskea, montako laukkua meillä on kaiken kaikkiaan mukana, ettei yksikään enää huku. Kun oltiin pöästy lopultakin liikkeelle, tulee kuulutus, jossa olin kuulevinani oman nimen. En ehtinyt vielä sanoa mitään, kun poika sanoo, että ihan kuin hänen nimensä olisi kuulutettu. Mä sanoin etten kuullut sitä vaan oman nimeni ja kun tosiaan kuunneltiin, meidän molempien nimet kuulutettiin ja käskettiin mennä jonnekin numeroon 203. Koska portteja ei ollut noin suurilukuisia, en tiennyt mistä on kysymys. Henkilökunnalta selvisi, että se on yksi lähtöselvitystiskeistä. Vähän ihmeteltiin, mistä mahtaa olla kysymys, mutta ei kun takaisin lähtöselvitykseen. Kun päästään sinne, selviää, että meidän kannettava oli jäänyt sinne. Eipä oltu huomattu koko laukun poissaoloa!! Joten tästäkin selvittiin suuremmitta vahingoitta, itse asiassa hyvä kun ei oltu sitä huomattukaan, päästiinpähän vähemmällä stressillä.

Tästä viisastuneena päätettiin mennä uuden turvatarkastuksen jälkeen suoraan portille istumaan, ettei enää mitään pääsisi hukkumaan. Koneeseen selvittiin kunnialla ja sieltä poiskin, erään suomenruotsalaisen pariskunnan avustuksella sekä Málagassa että Helsingin kentällä. Onneksi joku sentään tässä maailmassa osaa tarjota apuaan!

Laakereilla en ole sentään vieläkään päässyt lepäilemään, vaan purkanut laukkuja ja siivonnut kaappeja. Äiti oli eilen auttamassa ja teki 12 tunnin työn siivoten. Vielä jäi mullekin hommaa, kun pitää siivota seinästä lattiaan kaikki mahdollinen.

Ihana keli täällä Suomessakin, tänään kävin ekaa kertaa kunnolla ulkona, tehtiin pieni lenkki vaunujen kanssa kävellen ja maattiin viltillä puistossa pari tuntia. Meni myös melkein puoli kiloa karkkia... Ihana olla kun isommat pojat on mummolassa eikä tarvi heistä kantaa nyt huolta.

Toisaalta ei ole ihme, että aika menee nopeasti, kun saa todellakin juosta byrokratian rattaissa. On kyllä ollut niin paljon asioiden hoitamista, ja todellakaan aina ei ole ollut onni mukana näissä asioissa. Viimeksi tänään. Oltiin hakemassa pojalle passia Suomen lähetystöstä Madridista, jonne lähdettiin aamulla 6.35 Avella. Asia oli puhuttu jo etukäteen ja mulle oli luvattu, että vauva saa väliaikaisen passin, koska meillä on kiire Suomeen, joten passi piti tehdä meidän odottaessa. Mutta ettei vaan tämä asioiden hoitaminen kävisi liian helpoksi, tänään se masiina, jolla niitä passeja tehdään ei suostunut ottamaan yhteyttä Suomeen, joten 4 tunnin odottelun päätteeksi saimme paperisen todistuksen, jossa todetaan vauvan olevan Suomen kansalainen. Tällä paperilla pitäisi vauvan sitten päästä Suomeen. Toivotaan parasta!!!

Monta muutakin vastoinkäymistä on ollut, mutta niistä joku toinen kerta.

Huomenna jatkuu taas rumba, suuntana verotoimisto...

Vauvan kanssa kaikki on mennyt mitä parhaiten, mutta muuten tässä on viime päivinä ollut yhtä tunnemylläkkää. Taisin jossain vaiheessa keväällä mainita, että appiukko on sairas, ja niin siinä sitten kävi, että sairaus osoittautui levinneeksi syöväksi ja hän kuoli päivää ennen vauvan syntymää. Tiedon tästä saimme synnärille, tai siis minä sain viestin kännykkään sinä aamuna, kun olin lähtenyt sairaalaan. Mulle oli juuri ennätetty laittaa synnytyksen käynnistävä tabletti ja odottelin supistusten alkua osastolla. Jouduin siinä sitten alkaa soittelemaan miehelle joka ei ollut vielä ehtinyt tulla sairaalaan ja tämän veljelle Suomeen, oli aika tiukka paikka. Jostain kumman syystä me ei oltu lyöty lukkoon vauvan toista nimeä, vaikka tiesin sitä kysyttävän jo sairaalassa. Minulla oli kyllä oma suosikki, mutta ei oltu sitä pohdittu miehen kanssa yhdessä. Kun tilanne Kuubasta selvisi meille, ehdotin, että vauvan toiseksi nimeksi tulee abuelon nimi ja niin sitten päätettiin.

Viime maanantaina jouduttiin lopettamaan myös meidän koira, joka on kyllä asunut suurimman osan elämästään mummolassa Suomessa, mutta on minun ja miehen hankkima. Leevi olisi täyttänyt jo 12 vuotta elokuussa ja se on aika paljon newfoundlandinkoiralle, ja siltä menikin nyt takajalat, joten nukutuspiikki oli kyllä tarpeen, vaikka se onkin aina raskas päätös.

Poika syntyi keskiviikkona klo 18.32 käynnistyksen seurauksena (lähdinjo ke-aamuna päivystykseen vähäisten liikkeiden vuoksi) ja painoi 3500 g ja oli 50 cm pitkä. Synnytys oli nopea ja helppo, kiitos epiduraalin. Olemme jo kotona ja aivan hullaantuneita koko perhe!