Arki matkan jälkeen parin haahuilu- ja mollivoittoisen päivän jälkeen alkoi kuitenkin ryminällä. Mies soitti Suomeen työnantajalleen maanantaina heti matkalta paluun jälkeen ja tiistaina soi jo puhelin ja hänelle luvattiin töitä. Joten ei siinä auttanut itkut markkinoilla (vaikka itkinkin 4 päivää putkeen), lentolippu varattiin jo torstaiksi ja mies on nyt sitten ollut jo Suomessa yli viikon ja mä poikien kanssa kotona kolmestaan. En tiedä tekikö raskaus musta niin herkän, mutta itkin kuin hullu. Tottahan toisaalta ymmärsin, että hän haluaa töihin kun on täällä ollut puoli vuotta ilman vakkariduunia, jotain pientä silloin tällöin puuhaillen, ja järjellä ajatellen tiesin ja tiedän, että pärjään kyllä poikien kanssa, mutta tunteet pistivät hanttiin tilanteelle. Mietin, miten lähden synnyttämään, mihin jätän pojat silloin, kuinka outona mua siellä synnärillä pidetään kun tulen yksin ja muilla on tyyliin koko suku mukana synnytyksessä. Olin ihan sekaisin ne päivät, ennen kuin mies lähti, mutta sen jälkeen olen ollut ihmeen tyyni ja rauhallinen. Ei mulla ole edelleenkään noihin toukokuun aikaisiin kysymyksiin vastauksia, mutta asioilla on tapana järjestyä. Ja onhan mulla täällä kavereita ja naapurit ja työkaverit, joista monet ovatkin tarjonneet apuaan ja sanoneet, että mun tulee pyytää apua häpeilemättä ja he auttavat mielellään, kunhan tietävät mitä voivat tehdä. Mies kantoi myös omalta osaltaan jonkin asteista syyllisyyttä tilanteesta, koska mietti kuka voisi tulla mun avuksi tänne. Hän ehdotti jopa äitinsä kutsumista Kuubasta, mutta se on niin aikaavievä prosessi ja hän tuskin edes pääsisi tulemaan koska hoitaa omaa 91-vuotiasta äitiään päivittäin, joka on kotonaan sänkypotilaana. Lopulta hän esitteli mulle yhden kuubalaisen naisen, joka asuu suht lähellä meitä eikä ole töissä, joten hän voisi tulla lyhyelläkin varoituksella vaikka poikia hoitamaan tai siivoamaan jos tarvitsen apua. Mutta ainakin vielä toistaiseksi oma olo on hyvä ja jaksan itse siivoilla ja tehdä kaikki kotihommelit. Nyt pitäisi katsoa ensi kuulle miehelle lennot tänne kun haluaa tulla pitkäksi viikonlopuksi ja sitten toisen kerran on tultava kun vauva syntyy, että saadaan kaikki pakollinen paperibyrokratia kuntoon ja vauvalle Suomen kansalaisuus ja passi, että päästään kesällä Suomeen.

Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja miettinyt kaikkia hommia mitä voisi pikkuhiljaa tehdä. Eilen aloitin keittiökaappien siivouksen ja se on yhtä kaappia vaille valmis. Ikkunat ja peilikaappien ovet pitäisi myös pestä. Suunnittelen myös tässä keväällä nyt toteutettavaksi ulko-oven avauksen uuteen paikkaan ja kaverit lupasivat tehdä sen mulle sauna- ja viini-iltaa vastaan! Tosi hieno homma!!!! Perjantaina sain myös yhdeltä tuttavalta kaksi isoa kassillista vauvan vaatteita ja nyt olen alkanut pestä niitäkin ja lajitella koon mukaan. Töissä painaa päälle myös ylimääräisenä hommana yo-kokeiden korjaus. Joten ei tässä aika pitkäksi pitäisi käydä...

Laskettuun aikaan on vielä 10 viikkoa aikaa ja vauva potkii jo tosi hurjasti, välillä ahdistaa vatsanseutua ja on vaikea hengittää ja silloin 10 viikkoa tuntuu vielä tosi pitkältä ajalta.