Musta on tullut epäsosiaalinen yksilö. Mä en vaan jaksa enää yhtään kommenttia vastaantulijoilta, että eikö se jo halua tulla. Tajuan tietty, et ihmiset ei tee sitä ilkeyttään, mutta silti ei jaksa jokaiselle selittää, että milloin laskettu aika on. Vaikka välttelenkin kotikulmia, en jäänyt sentään neljän seinän sisälle. Aamulla kävin käyrillä monitoreissa, vauvan sydänäänet edelleen samoja lukemia kuin muulloinkin ja supistuksia ei varsinaisesti tullut sinä aikana. Lauantaina kun hääräsin oviremontin alkuvaiheessa (pääasiasssa ruuanlaitossa), niin sanoin kaverille, että voi olla et tarvii lähteä, puolen tunnin ajan tuli supistuksia, mutta sitten ne vaan loppuivat. Monitoreista mentiin kaverin kanssa kahville ja etsimään kaikenlaista tarviketta meille kotiin, uusi suihku, matto, ovikello ja muuta tarpeellista. Sieltä sitten hakemaan pojat koulusta kotiin.

Oviremppa on vielä vähän kesken, kynnys puuttuu ja oven viereisten seinien viimeistely. Mutta suurin työ on jo tehty, kiitos taitavien kavereiden! Tänään ompelin entisen ulko-oven verhot uusiksi ja pesin ja silitin ne myös. Puuhailin siis kaikkea pientä tässä kotona iltapäivän ja illan. Mies soitti töittensä jälkeen ja kyseli uutisia lääkäristä. Eipä siinä voinut muuta vastata, kuin että viikon päästä taas monitoreihin jos ei ole mitään tapahtunut sitä ennen ja kaksi viikkoa lasketusta ajasta odotellaan, ihan siis niin kuin Suomessa, ennen kuin aletaan käynnistelemään. Mies säikähti, että ehtii jo palata Suomeen, ennen kuin käynnistetään, toivotaan nyt ettei niin sentään käy. Taitaa mun omatkin arvaukset mennä metsään, kohta vaihtuu vuorokausi ja alkaa 26. päivä, mun oma veikkaus syntymäpäiväksi eikä tässä olossa ole mitään kummempaa.